Olen viittä vaille valmis kasvatustieteen kandi. Opintoni ovat keskeytyneet muutamaan otteeseen työelämän vetäessä puoleensa, mutta nyt olen vakaasti päättänyt valmistua. Olen opinnoissani erikoistunut taidekasvatukseen; pääasiassa puheviestintään ja draamaan. Sivuaineeni on taito- ja taideaineiden opintokokonaisuus. Sen tiimoilta liitän tähän osia Taidepedagogisista portfoliostani, jonka olen koonnut kuluneena talvena kurssin lopputyöksi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Sisältö:
- Taidepedagoginen elämänkaareni
- Merkittävimmät kokemukseni lasten taiteellisen työn ohjaajana
- Kimurantti
3.1. Lapset toimittajina
3.2. Aihevalinnat
- Taidekasvatusnäkemykseni
4.1. Mitä on taide?
4.2. Lapsuus
4.3. Millainen koen olevani taidekasvattajana?
"Leppäkerttu, vuodelta 1981 tai 82"
1. Taidepedagogiikkaan liittyvä elämänkaari
Liikunta on ollut aina vahvasti läsnä niin omassa kuin perheenikin elämässä. Olen harrastanut aktiivisesti yleisurheilua, hiihtoa, telinevoimistelua ja pesäpalloa. Liikunta näkyi on arkielämässä siten että koko perheen voimin kävimme hiihtoretkillä jne. Vahva muisto on jäänyt myös sunnuntaiaamupäivistä jolloin, minä ja siskoni kävimme aina isän kanssa yleisurheilukentällä hyppäämässä pituutta, heittämässä keihästä ja työntämässä kuulaa. Telinevoimistelu oli itselleni rakkain laji. Varmaan osittain siksi että tunsin olevani siinä hyvä. Lisäksi voimistelu oli minulle ihan oma juttu. Vuoden verran kinusin vanhemmiltani lupaa mennä harjoituksiin, ja kun lupa heltisi minua ei enää pidätellyt mikään. Huoneeni seinät oli yhdessä vaiheessa koristeltu voimistelutähtien kuvilla ja minulla on vieläkin tallessa vihkoja, joihin on sunniteltu voimisteluohjelmien koreografioita ja jumppapukujen malleja. Tämä muisto vahvistaa omaa ajatustani siitä että kyllä lapsi tietää itse mitä tahtoo tehdä. Väkipakolla harrastamisesta ei tule mitään. Tokihan monessa harrastuksessa alku voi olla hankalaa ja joskus lapsi tarvitsee vanhemman tukea siinä että viikoittain ei harrastusta vaihdeta; vanhempien pitää tukea myös pitkäjänteisyyttä. Mutta jos lapsi oikeasti haluaa harrastaa jotain, lasta pitää uskoa ja häntä tulee pyrkimyksissään tukea. Omassa lapsuuden kodissa tuettiin liikuntaharrastuksia, mutta lähinnä vain vanhemmilleni rakkaita lajeja. Tokihan minäkin pidin hiihdosta ja yleisurheilusta, mutta todelliset "omat " lajini löysin aivan itse. Telinevoimisteluharrastus hiipui pikkuhiljaa yläasteelle mentyäni. Kotikaupungistani ei enää löytynyt sopivaa harjoitteluryhmää ja isäni rohkaisi minua pikajuoksun pariin, jota treenasinkin sitten aktiivisesti yläasteajan. Sitten loukkaantumisten jälkeen palasin pesäpallokentille tuttujen tyttökavereideni luokse ja jatkoin aktiiviuraa 25 -vuotiaaksi pelaten pääasiassa naisten ykkössarjaa useissa joukkueissa. Urheiluharrastukseni on antanut minulle paljon kokemuksia, kasvattanut toimimaan yhteistyössä ja opettanut kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Eniten on jäänyt harmittamaan tuo telinevoimistelun jääminen tai pikemminkin se että en oikeastaan koskaan saanut mahdollisuutta harrastaa sitä täysillä.
Pianotunneillä kävin 9-13 -vuotiaana, mutta en oikein saanut otetta siitä harrastuksesta. Luultavasti kärsimätön luonteeni vaikutti siihen, että en jaksanut harjoitella ja taas harjoitella rauhassa. Mummoni taas on antanut meille lapsenlapsille perinnöksi vahvan laulu- ja runovaraston. Sano sana ja minä laulan laulun siitä sanasta... tällä tyylillä huomaan itsekin laulavani tyttärelleni. Myös vanhempani ovat olleet kovia laulamaan, vaikkei kukaan meidän perheestä olekaan mikään muusikko. Nyt pian kaksivuotias tyttäreni on innokas laulaja. Mielenkiintoista on huomata miten hän osaa ulkoa monia lauluja, monia säkeistöjä. Hän on kaksikielinen, ja lauluja on laulettu molemmilla kielillä. Ja hän myös laulaa sekä suomeksi että ruotsiksi. Riimit ja laulut näyttävän tukevan todella hyvin kielen kehitystä. Sanavarasto on kasvanut laulujen myötä. Monia sanoja on löytynyt lauluista arkikäyttöön. Esimerkiksi lääkäri on tohtori. (Jänis istui maassa laulussa lauletaan "Jänikselle tuli tohtori, tohtori, antoi sille lääkettä...") Toki tohtori sanaan vaikuttaa myös ruotsin doktor.
Käsitöitä ei meidän perheessä juuri ole tehty. Mummot ovat huolehtineet että villasukkia ja lapasia löytyy. Minä opin jopa neulomaan ja virkkaamaan noin seitsemänvuotiaana kun olin paljon mummon kanssa. Tosin taito ei ollut kovin vahva eikä näistä käsityöhetkistä jäänyt muuta muistoa jälkipolville kuin pari patalappua. Tänä päivänä mikä tahansa käsitöihin liittyvä työ on suuri ponnistus.
Teatteria en ole sen kummemmin harrastanut, ja eipä 80-luvulla näitä ilmaisutaidon ryhmiä ollutkaan tarjolla samalla mitalla kuin nykyään. 9-vuotiaana olin kyllä Kouvolan teatterissa lapsinäyttelijänä Mimmoset ja mammoset satunäytelmässä. Toki kotona teimme siskoni kanssa erilaisia "esityksiä"; näytelmiä ja akrobatia-sirkusesityksiä. Lisäksi ala-asteella luokanopettajani tuki meidän tyttöjen näytelmäinnostusta antamalla mahdollisuuden kirjoittaa näytelmiä ja esittää niitä koko luokalle.
Kuvaamataidosta en koskaan kouluaikoina pitänyt, kotona kyllä piirtelin ja suunnittelin taloja jne. Koulussa omasta mielestäni jotenkin lytättiin lasten luontainen innostus kuvien tekemiseen. Vasta LTO- koulutuksessa "löysin" kuvataiteet itsestäni ja nyt olen innokas harrastelijamaalari. Opiskellessa tajusin se että myös prosessi on tärkeä eikä vain se lopputulos, jolla mitataan oletko hyvä vai etkö. Erityisesti kuvaamataidossa minua rasitti se että piti olla mahdollisimman hyvä jotta saisi todistukseen hyvän numeron. Toisaalta, jos vertaa käytäntöä muihin taito- ja taideaineisiin, liikunnassa minun ei tarvinnut edes pinnistellä kymppiin ja musiikkikin oli tasaisesti yhdeksän. Kuvaamataidossa olin heikompi kuin näissä muissa aineissa ja se aiheutti paineita enkä varmaankaan uskaltanut arvostelun pelossa heittäytyä täysin taiteen maailmaan. Eräs merkitttävä kokemus kouluajalta liittyy kuitenkin kuvataiteeseen. Luokassamme järjestettiin "kuvataidekilpailu", ohjeena muistaakseni oli tehdä abstrakti kuva, joista luokka sai äänestää "parhaan", ja tämä voittanut teos sitten tehtäisiin suurenettuna kolmiulotteisena kuvana luokan seinälle. Yllätyksekseni oma työni "voitti" äänestyksen ja tämä "taulu" koristaa edelleen kesämökkimme ullakon seinää. Se on ollut minulle muistutuksena siitä että kyllä minäkin jotain osaan.
Eräs tärkeä henkilö lapsuudessani oli äitini täti "Kipa-täti", suvun vanhapiikaopettaja, joka toi meille koululta vanhoja laulukirjoja ja askartelutarvikkeita. Kipa-täti arvosti meitä lapsia, halusi jutella meidän kanssamme ja kuunteli meidän juttujamme. Lisäksi Kipa-täti äänitti meille omia kertomuksia ja luki kasetille mm. Maija Poppasta. Näitä kasetteja me sitten siskoni kanssa kuuntelimme kunnes ne hajosivat käsiin. Harmi. Myös mummoni äänitti innokkaasti kasetille lastenlastensa lauluja.
"Kukkaketo kolmannelta tai neljänneltä luokalta"
2. Merkittävimmät kokemukseni lasten taiteellisen työn ohjaajana
Lukioaikoina ohjasin Kouvolan naisvoimistelijoissa tyttöjen telinevoimisteluryhmiä noin neljän vuoden ajan. Voimistelu on ollut minulle todella tärkeä liikkumisen muoto lapsesta lähtien. Ohjaajana toimiminen oli selkeä jatkumo omalle harrastukselle. Vieläkin kaipaan jumppasalin tunnelmaa, ja olenkin ajatellut lähteä aikuisille suunnatulle kurssille, kunhan näistä raskauksista selviän. Parasta jumppaohjaana oli se kun näki miten pienet tytöt nauttivat harjoittelusta, liikkeiden tekemisesta ja oppimisesta, ihan kuten itse aikoinani. Lisäksi meillä oli tyttöjen kanssa luottamukselliset välit, ja joskus alku- ja loppuvenyttelyiden aikaan käsittelimme monia asioita voimistelun ulkopuolelta, koulusta ja kaveripiiristä.
Olen työskennellyt vuodesta 1999 Yleisradiossa ja toimittanut lastenohjelmia.
Pääsin vuoden 1999 lopulla mukaan suunnittelemaan ja aloittamaan Kimurantti lastenohjelmaa. Toimitin ja kehitin ohjelmaa Radio Suomessa vuosina 2000 - 2005. Kimurantissa koulutin lapsijuontajat, käsikirjoitin, ohjasin ja toteutin teknisesti ohjelmat. Lisäksi aiemmin päivitin ja tein myös ohjelman nettisivuja. Kimurantin "Vaarin kanssa kalassa" juttu palkittiin pohjoismaisessa Prix Nordica lastenohjelmakilpailussa. (Insertti on mukana liitteenä)
Olin mukana aloittamassa uutta lastenohjelmaa uudelle Yle Q radiokanavalle vuonna 2003. Kuun lapset ohjelmassa toimin juontajana ja ohjelman kokoajana vuosina 2003-2005. Nykyään ohjelma ja koko radiokanava on kuopattu.
Suunnittelin, käsikirjoitin ja toteutin Kamurontti -ohjelman Radio Suomen Sunnuntai-Suomi-lähetykseen. Ohjelma koostui kahdesta osiosta, jotka olivat teemallisesti yhteydessä toisiinsa; fiktiivinen osuus, jossa seikkailivat satuhahmot Sisko ja Kamurontti, sekä "fakta"-osio, jossa kuultiin lasten omia kommentteja ohjelmassa käsitellyistä teemoista. Ohjelmaa lähetettiin vuonna 2002. Olen toiminut aktiivisesti Ylen lasten foorumissa, jossa on jäseniä kaikista lastenohjelmia tuottavista yksiköistä (TV2, FSR, FST)
Olen ollut mukana lukuisissa Ylen viestinnän lapsille suunnatuissa projekteissa kuten useilla messuilla ja mm. YLEQ loistaa pimeässä ja Yle Kulmilla - kampanjoissa.
3. Kimurantti
Kimurantti on näistä ohjelmista se, jossa olen päässyt parhaiten toteuttamaan omia näkemyksiäni. Kimurantissa pyrittiin saamaan lasten ääni kuuluville. Seuraavassa joitain tämän hetken ajatuksiani lasten kanssa toimimisesta ja radio-ohjelmien tekemisestä.
- Lapset toimittajina
Kimurantin työryhmässä on pääsääntöisesti ollut mukana alla 12 vuotiaita lapsia, toimittajapareja. Heitä ei ole haettu tehtävään julkisen haun kautta eikä heille ole tehty "sisäänpääsy" koetta. Mukaan haluttiin tavallisia lapsia eikä lapsitähtiä. Tämä oli itselleni tärkeä seikka, koska usein näiden lapsitähtien taka on vanhempien voimakas halu viedä lasta eteenpäin. Tokihan voidaan sanoa että samalla kun tavallinen lapsi esiintyy radiossa , hän ei ole enää tavallinen. Toisaalta radio ei tee tähtiä kuten tv- tai elokuvat. Juontajalapsilta joskus kysyin että onko koulukaverit kateellisia, niin suurin osa sanoi että ei ne edes tiedä.. eikä niitä kiinnosta. Lisäksi halusin ohjelmaan lapsilta kuulostavia lapsia enkä lapsia jotka osaavat näytellä aikuista toimittajaa, mikä on vaarana jos studioon raahataan kokenyut lapsiesiintyjä. Toisaalta "valmiiden" esiintyjien kanssa olisi helpompi toimia, koska he tietävät jo pelisäännöt, toisaalta se on myös tylsää.. kun kukaan ei koskaan yllätä..
Lapset saivat pienen palkkion tekemästään työstä (niillä ei kuitenkaan rikastu). Useimmille lapsille raha ei merkinnyt mitään, muutama ei edes tiennyt että siitä jotain maksettiin. Kerran kysyin Lauralta ja Riinalta (9v.) että mikä tässä Kimurantti-hommassa on parasta, vastaus oli "No se kun silloin kerran saatiin ilmaiset jäätelöt".
Lapsi, kuten aikuinenkaan, joka haetaan ns. koulusta studioon ei ole valmis toimittaja, joka tuosta noin osaisi esittää kysymyksiä tai edes uskaltaisi avata suutaan vaikeassa tilanteessa. Lapselle pitää antaa aikaa, ja lapselle pitää antaa työvälineitä. Kimurantissa ohjelmien käsikirjoitukset tekee aikuinen toimittaja, kuten myös toimittaa ja toteuttaa teknisesti koko ohjelman. Vastuu on aina aikuisella. Haastatteluja tehdessä lapsille kirjoitettiin valmiit kysymykset, mutta aina etukäteen heiltä pyydettiin ns. omia kysymyksiä, jotka olisivat sieltä lapsen päästä lähtöisin. Aikuinen pyrki myös luomaan niin luottamukselliset välit lapsen kanssa että he uskalsivat tehdä myös omia kysymyksiä silloin kun haastattelutilanne sitä vaati. Lapset olivat aitoja ja avoimia toimittajia. Toisaalta heistä näkyi saman tien, jos aihe ei kiinnostanut tai jos koulussa oli ollut rankkaa tai jos vaikka vessahätä vaivasi.
Kimurantissa siis aikuinen kirjoitti jutun tai ohjelman käsikirjoituksen, jota sitten muokattiin lapsen suuhun sopivaksi. Lapsilla oli aina oikeus esittää lisäkysymyksiä tai omia ajatuksia. Joskus myös pohdittiin yhdessä ohjelmien aiheita, joista poiki mm. poikakaksikon, Juliuksen ja Viljamin, oma sarja "Juliuksen ja Viljamin tutkimuksia", jossa pojat hakivat vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Käytännön ohjelmanteossa lapset saivat käsikirjoitukset paperilla. Kässäreitä sitten luettiin ja "esitettiin" yhdessä. Usein aikuinen sanoi lauseen tai spiikin edeltä ja lapsi toisti lauseen, tällä tavalla yritettiin saada pois "paperin maku" eli teksti ei kuulostaisi luetulta. Tärkeää oli saada lasten ääni kuuluville. Ei näsäviisasten pikkuaikuisten vaan raikkaiden oikeiden lasten.
Hyvä on myös pohtia mikä lasten ääni on. Onko se vain ääni joka toistaa aikuisen kirjoittamia tekstejä, jolloin näennäisesti lasten ääni kuuluu, vai annammeko oikeasti tilaa lapsen ajatuksille, syville näkemyksille omasta elämänpiiristä tai jopa lasten ihan omille tuotoksille, jotka aikuisen näkökulmasta voivat joskus kuulostaa jopa hieman kummallisilta. Voidaanko radioon päästää esimerkiksi lapsten itse kirjoittamia satuja? Radio Suomen kanavajohdon toive lastenohjelman suhteen oli se, että ohjelman ei tulisi karkoittaa kanavan muuta (aikuis-) yleisöä. Tokihan sekä radion että TV:n lastenohjelmiston tulisi olla sellaista, että myös aikuiset, lasten vanhemmat, jaksaisivat ja haluaisivat katsoa ja kuunnella ohjelmia yhdessä lastensa kanssa. Kimurantti kuului olevan kovasti "mummojen" suosiossa. Joskus korviin kuului kommentteja että "eiväthän lapset radiota kuuntele". No eivät kuuntele, jos sieltä ei tule heidän mielestään kuunneltavaa ohjelmaa. Eivätkä kuuntele, jos vanhempien asenne on se, että lapset eivät kuuntele radiota. Lapsi ei osaa etsiä ohjelmaa tai oikeaa taajuutta, ei ehkä edes osaa itse avata radiota. Toisaalta lastenohjelmissa ei mielestäni ole tärkeää vain se, että ohjelma tavoittaisi mahdollisimman monta lasta, vaan että ohjelmalla olisi sellainen lähetysaika, jolla kuuntelijoita (eri-ikäisiä) olisi mahdollisimman paljon, jotta lasten ASIAT saisivat julkisuutta. Jotta lasten ajatukset kuuluisivat mediassa.
- Aihevalinnat
Itse en koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi, minua inhotti ajatus tylsästä elämästä, johon ei luukuisi leikkiä eikä piirrustusta. Minulla on edelleen illuusio ihanasta, vapaasta leikkiä täynnä olevasta lapsuudesta. Monissa aihevalinnoissa pyrin esittelemään tätä ihanaa lapsuutta. It´s cool to be a child. Toki käsittelimme myös ns. vaikeita aiheita kuten sairastumista (teimme ohjelman sairaalakoulusta), kuolemaa (Astrid Lindgrenin kuollessa puhuttiin aiheesta), olemme puhuneet peloista, suruista, kiusaamisesta. Mutta lähtökohtana oli aina löytää ratkaisu tai joku valon pilkahdus, ja lapsista itsestään lähtevät positiiviset ajatukset.
Lasten ei tarvitse kasvaa nopeasti aikuisiksi, itsenäisiksi. Lapsuuden ei pitäisi lyhentyä, sen pitäisi pidentyä. Kimurantissa pyrimme tukemaan tätä perinteistä lapsuutta leikkeineen, kavereineen ja lapsuuteen kuuluvine juttuineen.
Toisaalta ohjelmassa luotiin myös kuvaa siitä, että lapsilla on lupa irrotella. Lapset osaavat, pystyvät ja kykenevät ajattelemaan ja tekemään asioita ilman että joku aikuinen määrittelee mikä on "oikein". Lapset saavat kysyä vaikeita kysymyksiä, kimurantteja juttuja, ja heillä on oikeus saada kunnon vastauksia.
Kimurantissa on kokoajan pyritty siihen että lapsille tai heidän asioilleen ei naureta. Me emme pyytäneet lapsia selittämään vaikeita sanoja, jotta aikuiset voisivat nauraa niille. Aiheet on pyritty löytämään lasten omasta arjesta. Esimerkkeinä ohjelmat "Hampaat lähtee" jossa kerrottiin siitä kun hampaat lähtevät tai Synttärit ohjelmassa pohdittiin syntymäpäivien järjestämistä ja Minun ystäväni ohjelma, jossa puhuttiin ystävyydestä ja täytettiin Ystäväni-kirjaa, lisäksi monissa ohjelmissa on käsitelty leikkejä; pihaleikkejä, sadepäivänleikkejä ja synttärileikkejä jne. Olemme puhuneet unista, samoin siitä miltä tuntuu olla yksin kotona. Ohjelmissa lapset ovat olleet asiantuntijoina. Lisäksi ohjelmissa on pyörinyt muutamia sarjoja, kuten Musta tulee isona... jossa lapset etsivät unelma-ammattia ja vierailivat eri työpaikoilla. Juliuksen ja Viljamin tutkimuksia sarjassa taas haettiin oikeilta asiantuntijoilta vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin kuten Miksi aikuiset eivät leiki tai Miksi Suomessa ei asu kenguruita. Myös lemmikkieläimiä on esitelty, samoin omaa musiikki- ja liikuntaharrastusta.
Musiikki on ohjelmassa 99 % varmuudella kotimaista lastenmusiikkia. Tarkoituksena on ollut esitellä uudenpaa tuotantoa unohtamatta klassikoitakaan. Alun perin, kun Kimurantti oli kestoltaan 20 minuuttinen musiikkimakasiini, oli musiikki tärkeämmässä roolissa kuin myöhempinä vuosina, jolloin lasten jutut nousivat ja nostivat päätään.
Ohjelmassa on myös kokeiltu erilaisia toimintatapoja. Pääasiassa lapset ovat haastatelleet aikuisia, ja me aikuiset lapsia. Tähän on päädytty siksi että lasten haastatellessa toisia lapsia kuvaan astuu mukaan lasten keskinäinen jännitys. Lisäksi olemme tehneet ns. dokumenttiohjelmia, ja eräässä vaiheessa lapset saivat itse kirjoittaa satuja ja esittää niitä. TV1:n Uutisjutun uutisia kuultiin vuonna 2002 kerran kuussa.
4. Taidekasvatusnäkemykseni
"Puunaisia, 2001, akryyli kankaalle"
4.1. Mitä on taide?
Taide on keino käsitellä tunteita, kehittää ajattelua ja löytää uusia näkökulmia. Mielestäni kaksi taidetta kuvaavaa adjektiivia ovat ennakkoluuloton ja suvaitsevainen. Taide on toisaalta kaunista, toisaalta rumaa, toisaalta todellista toisaalta epärealistista, toisaalta yksilökeskeistä, toisaalta yhteisöllistä. Tai kaikkia näitä. Taiteen avulla voimme luoda oman näkökulmamme. Taiteen maailma on loppumaton avaruus, täynnä mahdollisuuksia muokata omaa ajatteluamme ja antaa muille ihmisille ajattelun aiheita. Taiteen tärkein olemus, uuden luominen, on joidenkin mielestä loppuun kulutettu. Kaikki laulut on jo tehty, taulut maalattu, enää voidaan tehdä vain kopioita. Kenties asia on näin, mutta jokainen taiteilija luo kuitenkin omaan taiteeseensa oman persoonallisen otteensa, ainutlaatuisen kynänjälkensä ja tunteensa, jotka eivät ole kopioitavissa.
Taiteella on useita merkittäviä tehtäviä. Ensimmäinen näkökulma on taideteoksen merkitys taiteilijalle itselleen. Kuinka tärkeäksi hän kokee teoksen luomisen, kuinka paljon hän antaa itsestään ja kuinka paljon saa. Myös taiteilijan henkinen kasvu, kehitys ja teoksen merkitys hänen omassa historiassaan sisältyvät tähän näkökulmaan. Toinen näkökulma on taiteen merkitys yhteiskunnallisesti. Eräs taiteen tärkeimmistä tehtävistä on nostaa keskusteluun yhteiskunnallisia asioita ja epäkohtia, ikäänkuin aistia tuntosarvillaan miten maa ja maailma makaavat. Herättää ihmiset ajatelemaan ja huomaamaan erilaisia näkökulmia, herättää keskustelua, pohtia oikeaa ja väärää. Kolmas näkökulma taiteeseen pitää sisällään katsojan ja kokijan tuntemukset. Mitä teosta katsoja henkilö saa itselleen, mitä tunteita se hänessä herättää ja mitä merkityksiä hän teokselle antaa? Taiteen tehtävänä on antaa katsojalle jotain mikä ei ole arkipäivää, tiskejä tai autonkorjausta. Toisaalta taiteen kautta yksilö voi saada samaistumisen kohteista. "Juuri noin minäkin tunnen vaikken osaakaan sitä ilmaista".
"Jalat, 2001, akryyli paperille"
Kaikesta huolimatta tärkein lenkki taiteen piirissä ovat taiteilijat. Heidän päämääränsä ja ennakkoluulottomuutensa muokkaavat meidän kaikkien maailmankuvaa, oli se sitten tiedostettua tai tiedostamatonta. Lisäksi taidetrendit, suuntaukset, elävät kuten yhteiskuntammekin, yhteisöllisyyden yhteiskunnallisen korostamisesta yksilön oman kasvun yksilöllisyyden korostamiseen. Vielä 2000 -luvun alussa elettiin yksilön aikaa. Sen myös huomasi taiteesta, useammat taiteilijat palasivat lapsuuteen ja tutkiskelevat omaa itseään yhteiskunnan tutkimisen sijaan. Nyt ollaan mielestäni jälleen liikkumassa yhteiskunnallisen tiedostamisen suuntaan. Muutama päivä sitten kuulin kirjailija Sofi Oksasen haastattelun, jossa hän sanoi taiteen tärkeimmäksi tehtäväksi nostaa keskusteluun vaikeitakin aiheita, joihin esim. poliitikot eivät uskalla koskea. Oksasen esikoiskirja Stalinin lehmät kertoo bulimiasta, jota Oksanen on itse sairastanut. Toinen kirja Baby Jane kertoo lesborakkaudesta. Viimeisin työ on näytelmä Puhdistus, joka sai ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa helmikuussa 2007. Se käsittelee Viron kipeää historiaa häväistyjen ja hyväksikäytettyjen naisten näkökulmasta. (Taustapeili, 2007) Yhteiskuntamme tarvitsee näitä rohkeita ihmisiä, jotka nostavat näkyville yhteiskunnan kipeitä kohtia.
4.2. Lapsuus
Taidenäkemystäni pohtiessa törmään jatkuvasti lapsuuteen, lapsen olemukseen. Heillä löytyy kyky ajatella ennakkoluulottomasti, avoimesti keksivästi ja innostuneesti. Lasten elämä on jatkuvaa taidetta; piirtämistä, legolinnoja, hiekkarakennelmia ja draamallisisa leikkejä. Lapset etsivät ja tutkivat, löytävät kuin itsestään uusia ratkaisumalleja. Lapsi uskaltaa rohkeasti ja innokkaasti tarttua väreihin, rooliasuihin tai yhtyä lauluun ja soittoon, heittäytyä leikkiin. Miten tämä elämäninto saataisiin säilymään? Olisiko maailma parempi paikka jos voisimme ja uskaltaisimme ilman epäonnistumisen pelkoa välillä piirtää ja laulaa ja leikkiä?
Katsoin eilen Idols laulukisaa jossa nuori, kaunisääninen tyttö kertoi kärsineensä esiintymispelosta ja sanoi olevansa hyvin epävarma laulunsa suhteen koska ala-asteen opettaja oli sanonut hänen kuulostavan laulaessaan kiinalaiselta. Onneksi ystävät ja vanhemmat olivat kannustaneet tätä omien sanojensa mukaan "juhannustrubaduuria", jotta hän uskaltautui kisaan mukaan. Kuinka paljon meitä, "opettajien mitätöimiä" oikein löytyykään? Olisiko oikeasti parasta että taideaineista ei annettaisi arvosanaa ollenkaan, jolloin voitaisiin keskittyä pelkästään luovuuden tukemiseen?
Kari Uusikylän mukaan yksikin ymmärtävä ja tukeva opettaja voi pitää luovuutta yllä. Tulosvastuu, arvostelu ja kilpailu muita vastaan tukahduttavat luovuutta sekä opettajien että oppilaiden joukossa. (Uusikylä, 2005, 29.)
Luovan ihmisen yksi tärkeimmistä ominaisuuksista on riippumattomuus; uskallus ottaa riskejä. Antaako nykyinen koulusysteemi, jossa jatkuvasti mitataan numeroilla kyvykkyyttä, minkäänlaista mahdollisuutta tukea luovuutta? (Uusikylä 2005, 23.)
Kasvattajilla ja opettajilla on suuri vastuu lapsen luovuuden ilon säilyttämisessä. Vaikeus löytyy siitä että kaikki lapset tarvitsevat erilaista kohtelua; se tyyli millä toinen saadaan harjoittamaan nupullaan olevaa nerouttaan saattaa syöstä toisen alimpaan mitättömyyden suohon. Itse päätin kuvaamataidon tunnilla 13-vuotiaana että en enää ikinä osallistu kuvikseen. Eikä tarvinnutkaan, lopun kouluajan saimme valita musiikin ja kuvaamataidon välillä ja minä valitsin musiikin, siellä sentään sai nauttia musiikista, laulamisesta ja soittamisesta eikä tarvinnut olla arvostelun kohteena tunnista toiseen. Musiikissa meillä sattui olemaan joka luokkatasolla opettaja, jonka elämäntehtävänä ei ollut opettaa musiikinteoriaa eikä nokkahuilunsoittoa, joten olen käytännössä saanut laulaa läpi kouluajan; mikä onkaan sen hauskempaa, jos laulamisesta pitää. Kouluaikoina tavoitteena meillä useimmilla on saada mahdollisimman hyvä todistus, joka oppiaineesta mahdollisimman hyvä numero. Usein tähän vaikuttaa myös kodin ilmapiiri, vanhemmat korostavat numeroiden tärkeyttä, hyvää todistusta. Uusikylä toteaakin että koulun lisäksi kodilla on merkitystä luovuuden säilyttämisessä. Luovaan työskentelyyn tulisi saada aikaa eikä sitä pitäisi kontrolloida, lisäksi meidän pitäisi muistaa että luovuuden pääasiallinen tarkoitus on tuoda iloa elämään, taideteosten tasoon ei pitäisi kiinnittään niinkään huomiota eikä vertailla niitä muiden töihin. (Uusikylä 2005, 29.) Kaikkea ei voida siis sysätä vain koulun niskoille vaan vanhemmat voivat osaltaan tukea luovuuden kehittymistä. Monien taiteilijoiden kertomuksista käy ilmi, että luovuuden tukemiseen riittää usein vain yksi ihminen, joka auttaa selviämään "hengissä" yhteiskunnan asettamien paineiden keskellä. Kuka tahansa meistä voi olla tuo ihminen...
Onko tavallisilla opettajilla sitten mitään mahdollisuutta opettaa tulevia luovia ihmisiä? Nähdäkseni opettaja voisi rohkaista luovuuteen, rohkaista kokeiluihin. Olisiko esimerkiksi kuvaamataidossa mahdollista antaa arvosana prosessista eikä aina vain arvosella lopputulosta, seinälle ripustettua työtä? Ehkä näin tehdään jo joisssain kouluissa. Voi olla että jossain joku opettaja jo nostaa esille "söpöjen" piirrustusten ja taidokkaasti kopioitujen robottien rinnalle jonkun "sekasotkun", josta löytyy valtavasti ihania harmaan sävyjä. Tällä tapaa voidaan koko ryhmälle antaa mahdollisuus nähdä ja sietää erilaisuutta. Opettaa sitä taiteen tarjoamaa suvaitsevaisuutta.
"Kukka, 2001, akryyli kankaalle"
Päiväkoti-ikäisillä roihuaa vielä innostuksen liekki, harva saa traumoja päiväkodin taidepedagogisista tuokioista. Taide ja luovuus ovat osa lapsen jokapäiväistä arkea. Taiteen avulla opitaan jokapäiväisessä arjessa tarvittavia taitoja kuten vaikkapa saksien käyttöä. Taiteen avulla opitaan tunnistamaan tunteita, taiteen avulla voidaan kehittää motoriikkaa vaikkapa tanssien. Taide kehittää kielenoppimista. Taidetta ei voida erottaa päiväkoti-ikäisten muusta toiminnasta. Siksipä tuntuukin kummalliselta että taito- ja taideaineet ovat, esimerkiksi lastentarhanopettajakoulutuksessa, juuri se kohta mihin säästöleikkuri useimmiten puree ensimmäisenä. Bisnesmaailmassa kuulee joskus lohkaisun opettajien arjesta, "sehän on vaan leikkiä, laulua ja piirrustusta". Tämä kaikki on kuitenkin se pohja mistä tulevaisuuden päättäjät ammentavat voimansa ja taitonsa.
Lasten ei pitäisi joutua kasvamaan nopeasti aikuisiksi, itsenäisiksi. Lapsuuden ei pitäisi lyhentyä, sen pitäisi pidentyä. Jostain syystä lapsuus lyhenee, mutta aikuiset sitten haluavat leikkiä... Pelata roolipelejä, larpata jne. Sysääkö yhteiskunta lapsia liian nopeasti aikuisuuteen? Kyllä. Ehkä meidän pitäisi satsata siihen että myös lapsena saa leikkiä ja pelata. Taidekasvatus on mielestäni paras tapa tukea leikkiä, antaa rohkeutta olla oma itsensä eikä pyrkiä siitä pois, pyrkiä pois lapsuudesta. Taide on leikkiä. Mutta ei siinä merkityksessä, mikä leikille joskus annetaan; että se olisi jotenkin toisarvoista oikean työn rinnalla. Taide on leikkiä siksi että taiteessa tarvitaan samaa rohkeutta heittäytyä virran vietäväksi, seilata mielikuvituksen lautalla ja lentää tuntemattomaan kuin leikissä. Pitää uskaltaa tarttua johonkin minkä lopputulosta ei voi etukäteen määrätä. Leikki ja peli eroavat toisistaan. Leikki vaatii kokeilemista ja epävarmuuden sietämistä sekä heittäytymistä. Pelissä taas on olemassa aina jokin päämäärä kuten maaliin pääseminen tai kaikkien muistipelikorttien kerääminen tai maalin tekeminen. (Hans-Georg Gadamer 1979, Inkeri Savan 2004, 32, mukaan.) Taide ja taidetuokiot pitää kuitenkin mielestäni ottaa vakavasti ja antaa niille oikeasti tilaa niin että esim. piirtäminen ei ole vain hiljentymiskeino tai ajan tappamista ennen ruokailua. Lapsille tulee luoda näin mielikuva taiteen tärkeydestä ja antaa samalla mahdollisuus oppia työtapoja ja tekniikoita, joita sitten käyttää omassa taiteessaan. Toisaalta taidetuokioista ei tule tehdä liian arvokkaita tapahtumia, jotta ne säilyvät osana arkista heittäytymistä. Laulun voi luikauttaa vaikka vaatteita pukiessa tai pöytää kattaessa. Ei aina tarvitse rientää muskariin luodakseen musiikkia.
Itselleni taide on terapeuttista. Niin katselijana kuin tekijänäkin pääsee irti arjesta. Silloin voi hetkeksi unohtaa arkiset murheet. Toisaalta työni on omalta osaltaan myös taidetta; leikkiä ja heittäytymistä. Kun mikrofonin avaa, pitää olla rohkeutta heittäytyä hetkeen, olla läsnä tässä ja nyt. Pitää sietää suunnattomasti epävarmuutta, koskaan ei voi suorassa radiolähetyksessä tietää ihan varmasti mitä seuraavat tunnit tuovat tullessaan. Ja välillä luovuutta ja heittäytymistä tosiaan tarvitaan. Tämän "radiotaiteen" rinnalle on omasta mielestäni hyvä saada jokin harrastus, josta jää jälki. Radio-ohjelmat tulevat ja menevät, kokoajan pitää luoda uutta, mutta mitään konkreettista jälkeä ei jää. Siksi on vapaa-ajalla hyvä tehdä jotain näkyvää. Itse pidän maalaamisesta, tosin viime vuosina tämä harrastus on jäänyt vähemmälle, koska perhe-elämä pitää tehokkaasti huolen siitä että vapaa-aikaa ei juuri ole.
"Uiva nainen, 2001, akryyli kankaalle"
4.3. Millainen koen olevani taidekasvattajana?
Uskon olevani vapaaKASVATTAJA ja haluan antaa lapsille vapauden ja mahdollisuuden omaan ilmaisuun. Aikuisen pitää antaa lapselle mahdollisuus uskaltaa, luoda turvallinen ja vapaa ilmapiiri, jossa kenenkään TAITEEN tekemistä ei arvostella muuta kuin positiivisesti. Aikuisen pitää kuitenkin antaa lapselle peruslähtökohdat ja tuki ja työvälineet kuhunkin menellään olevaan työhön, lasta ei pidä jättää yksin. Aikuisen pitää luoda turvallinen ilmapiiri, jossa uskalletaan olla sellaisia kun ollaan, omia itsejä.
Kehittävää palautetta pitää antaa. Mieluummin kuitenkin positiivisen palautteen kautta, esim. aloittamalla "Nyt sinä ojensit nilkkasi tosi hyvin, ja seuraavalla kerralla yritä vielä suoristaa lantio" tai "Tosi hyvä, nyt kuului tosi hienosti se hymyily sun äänestä, kokeiletko lukea sen lauseen vielä kerran, jos sä yrittäisit vielä vähän hidastaa, että ne kaikki mummotkin pysyis perässä".
Jos lapsi on itse sitä mieltä, että on epäonnistunut, häntä pitää kuunnella ja tukea, hänellä on oikeus omaan mielipiteeseensä. Lapselle pitää antaa myös mahdollisuus tehdä asia uudestaan. Tosin rajansa kaikella. Aikuisen ohjaajan pitää myös pystyä lukemaan lasta, milloin hän hakee huomiota ja hyväksyntää sillä että mitätöi itseään ja tekemistään. Sitähän me aikuisetkin teemme. Itse huomasin juuri eilen sanovani miehelleni että " Voi, kun mä olen niin lihava ja pullea ja turvonnut, ihan kaukeen näköinen" (Raskausviikkoja on takana 26). Jos mies olisi myötäillyt, olisin varmaan itkenyt viikon. Mutta hän toimi kuten kunnon aviomiehen kuuluukin ja sanoi " No, ethän sä ole, sä olet tosi kaunis ja sulla on ihana maha, jossa kasvaa meidän ihana vauva". Lapset ovat usein, ihan kuten me aikuisetkin, epävarmoja omasta kyvykkyydestään ja tarvitsevat tukea ja turvaa toimissaan.
Taidekasvattajana haluan myös seurata lasta, kulkea hänen perässään. Aikuisen ei tarvitse olla aina, kaikessa ja kokoajan pomon asemassa. Taide on myös yhdessä tekemistä ja oppimista. Kasvattajan työssä ja roolissa vaikeinta mielestäni on juuri näiden kahden seikan, vapauden ja turvan, yhteensovittaminen. Milloin puutun liiaksi lapsen tekemiseen tukeakseni häntä, milloin taas annan liikaa vapautta ja näin jätän lapsen yksin hänelle vaikeaan tilanteeseen?
Vuodet 2000 - 2005 toimitin siis lasten radio-ohjelmia Ylen kanaville. Pääsin mukaan kehittämään uutta työtapaa, jossa lapset itse ovat toimijoita, lasten oma ääni kuuluu. Kimurantti -ohjelman ensimmäinen perusajatus oli se että lapset ovat itse toimittajia. Tämä on toteutunut paikoitellen hieman ontuen; mitä tarkoittaa se että lapsi on toimittajana? Hän lukee aikuisen valmiiksi kirjoittaman juonnon ja poistuu studiosta? Vai annetaanko lapselle tilaa myös itseilmaisuun ja rakennetaan juonto yhteistyössä, jolloin aikuinen määrittelee raamit missä mennään (esim. alun ja lopun, ensimmäisen ja viimeisen lauseen) ja lapsi saa omaa näkökulmaansa esille vapaassa osuudessa?
Mediakasvatuksen yksi tärkeimmistä tehtävistä on rohkaista lapsia mediakulttuurin pariin, ei pelkästään kuluttamaan, siis katsomaan tai pelaamaan, vaan lapsia pitäisi rohkaista tekemään mediakulttuuria. Mediakasvatuksen tulisi erityisesti perustua lasten omiin mediaesityksiin. Lisäksi mediassa pitäisi olla tilaa lasten omille tuotoksille. (Sintonen, 2005, 146 -155.) Radio-ohjelmia tehdessäni pohdin paljon aikuisen toimittajan ja editoijan vastuuta. Toisaalta lasten omia tarinoita ja hullutuksia ja kysymyksiä pitäisi olla ohjelmissa, toisaalta lapsilta karkaa aikuisen näkökulmasta juuri tällöin mopo käsistä. Radio-ohjelmaa tehdään myös muille kun ohjelman tekijöille, joten aikuisen toimittajan täytyy pitää langat käsissään siten että jutut avautuvat myös kuuntelijalle, ja että niissä säilyy radionomainen muotokieli. Lasten radio-ohjelmia tehdään siis vahvasti yhteistyössä.
Viimeisin kokemukseni lapsen taiteellisen työn ohjaajana sain kokea hetki sitten. Maalasimme tyttäreni Sofian (tasan 2v.) kanssa vesiväreillä. Tuo pieni tuokio sai taas minut pohtimaan opettamisen ja työn kulkuun puuttumisen eroja, sitä veteen piirrettyä viivaa. Varsinkin tuollainen pieni taiteellisen työn alkupolkua kulkeva ihminen tarvitsee ohjaamista ja opettamista, mutta kuitenkin pitäisi pystyä antamaan hänelle vapaat kädet toteuttaa itseään. Itse vedin rajan siihen että pöytää ei saa taiteen nimissä maalata punaiseksi vaan väri pitäisi saada pysymään paperilla. Tosin vaikeaa on olla puuttumatta... Sofia halusi innokaasti kokeilla eri värejä, mutta "sotki" (aikuisen näkökulmasta) niitä vain päällekkäin. Yritin vaivihkaa vihjata, että maalaa myös tuonne reunoille. Välillä kysyin että eikö se olisi jo valmis ja yritin tyrkyttää uutta paperia, kun silloin työssä oli mielestäni kauniit värit (etteivät ne menisi ihan suttuisiksi...) Mutta onneksi Sofialla on sen verran vahva tahto ettei hän ihan pienistä kehoituksista piitannut ja sanoi "INTE, Iia maalaa TÄTÄ". Lopulta kun hän oli maalannut valmiiksi hän ilmoitti "Iia färdig", Sofia on valmis. Sitten vaihdoimme paperia. Seuraavaksi Sofia maalasi krokotiilin, työ sai nimensä aivan loppusuoralla kun Sofia viimeisteli työn punaisella värillä. Viimeisessä työssä on Tyttö ja Poika. Ilmeisesti Sofia mielsi oranssinpunaisen "tytön" väriksi ja lilan "pojan". Tyttö viimeisteltiin maalamalla "tytön bysket" eli tytön housut. Nämä työt valmistuivat Sofian omaan tahtiin eikä Sofia tahtonut juurikaan jäädä hiomaan lopputulosta. Lopputulokset eivät kiinnostaneet häntä lainkaan, itse maalaaminen on tärkeintä. Työt ovat mukana liitteenä.
Olemme nyt maalanneet yhdessä muutaman kerran ja näillä kerroilla Sofia on jo oppinut vähentämään veden määrää siveltimessä ennen värin ottamista, varsinkin kun muistuttaa että ylimääräiset vedet pois. Lisäksi pyrimme siihen että aikuinen auttaa värin ottamisessa, tosin Sofia sai itse valita mitä väriä otetaan. Sofialla on menossa täydellinen minä itse kausi, joten Sofia otti lopulta itse myös värin paletista, ja lopulta koko maalaushetki loppui siihen että tyttö maalasi vain värinappeja ja huljutti sivellintä vesikupissa.
Tästä pääsemmekin tulevaisuuden näkymiin. Tärkeimpänä tulevaisuuden haasteenani näen omien lasteni kasvattamisen jokseenkin täyspäisiksi yksilöiksi. Toivon että pystyn mm. taiteen ja liikunnan avulla antamaan heille vahvan uskon omiin kykyihin ja terveen itseluottamuksen. Haluan tukea heitä heidän omien kykyjensä ja halujensa mukaan, heidän ei tarvitse toteuttaa omia toteutumattomia unelmiani. Toivon että äitinä voin olla tukena ja turvana maailman melskeessa, ja samalla lisäksi joskus vähän villi ja hupsutteleva; äiti, joka osallistuu. Me voimme maalata ja askarrella vaikka pölypallot kerääntyvät nurkkiin. Asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Äitiys ja hyvä perhe-elämä on ollut itselleni haave, jonka en uskonut koskaan toteutuvan. Nyt kun se on totta, se on tärkein asia elämässäni. Työelämässä toivon saavani tehdä jatkossakin innostavaa ja mielenkiintoista työtä median parissa. Toisaalta myöskään työskentely jossain lastenkulttuuriorganisaatiossa ei tunnu vieraalta. Lastentarhanopettajaksi tuskin hakeudun, vaikka saisin opinnot kunnialliseen päätökseen. Päiväkodin arjessa toimimiseen vaadittavat taidot ovat jo ruostuneet, jos niitä on koskaan edes ollut, enhän ole ammatissa edes työskennellyt, jos muutamia sijaisuuksia ei oteta lukuun.
Lähteet:
Sava, I. 2004. Teoksessa I. Sava & V. Vesanen-Laukkanen (toim.) Taidon ja taiteen luova voima. PS-kustannus Jyväskylä, 32.
