Tähän sitä on tultu; meillä asuu iso tyttö, joka tänään oli ensimmäistä kertaa ”yksin” ulkona naapurin 5v. Emman kanssa. Me muut oltiin sisällä laittamassa ruokaa (no, Anton tyhjensi kattilakaappia). Sovittiin Andersin kanssa että käydään välillä aina tsekkaamassa, että tytöillä on kaikki ok. No, ei tarvinnut käydä, koska meillä ovikello soi noin viiden minuutin välein, kun Sofia kävi ilmoittautumassa tyyliin: ”Mä otan nyt nää rattaat Annabellalle” tai ”Anna mulle juomapullo” tai ”Äiti mä olen vielä ulkona”. Taisi olla Sofiasta itsestäänkin aika jännittävää ja piti käydä tarkistamassa että onhan ne äiti ja pappa kuitenkin aika lähellä.

Sitä rupesin miettimään, että milloin oikeasti uskaltaa antaa lapselle lisää vapautta? Milloin uskaltaa antaa olla yksin ulkona? Olenko ihan edesvastuuton mutsi kun kolmevuotias juoksentelee yksin ulkona? Seli seli, mut en oikeasti raaskinut komentaa Sofiaa sisälle, koska hän oli niiin onnellinen Emma-ystävästään. Työntelivät nukkejaan pihalla ja ajelivat pyörillä. Harmi vaan, että Emma muuttaa kuukauden kuluttua pois.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Perjantaina muskarissa saatiin sitten esimakua poikien keväthurmiosta. Aaro 4vee ei antanut Sofian olla hetkeäkään rauhassa vaan olisi tahtonut kokoajan kutitella ja kiusoitella. Sofia oli aivan ahdistunut ja muuttui suurin piirtein suolapatsaaksi aina kun Aaro lähestyi. Äidin syli toimi turvapaikkana siihen asti kunnes myös Aaro päätti tulla minun syliini istumaan, empä voinut häntä poiskaan töniä. Yhdessä vaiheessa Aaro pääsi moiskauttamaan kunnon pusun Sofian poskelle.. Sofia totesi itse jälkeenpäin: ”Mä en oikein tykkää kun se Aalo kiusaa, mut sit ku se antoi suukon, niin se oli ihan kiltisti tehty”.

Mitä äidin pitäisi tehdä liian innokkaille poikakavereille? Sanoa että NÄPIT IRTI MUN TYTÖSTÄ? Siitä voisi Aaron äiti pahastua, hän kyllä yritti hienotunteisesti hillitä poikaansa, mutta eihän sitä voi kauhean jyrkästi tuomita, kun toinen on ihan selvästi ihastunut. Vitsi että nauratti. Meidän pieni iso tyttö. Kotimatka muskarista kesti noin 1,5 tuntia, koska Sofia ja Aaro keräsivät kukkia ja kiertelivät ja kaartelivat pitkin ojia. Aaro meinasi myös lähteä meille asumaan, mutta äiti ei päästänyt...

 

Tänään iltapalalla sain Sofialta taas tunnustuksen : ”Äiti, sä olet kyllä kiva kaveli. Ja pappa ja Anton myös. Paitsi et Anton aina kiukuttelee, mut kiukuttelen mäkin joskus.”

 

Siitä tulikin mieleeni se juttu, että ihan oikeasti ymmärrä heitä jotka malttavat pitää lapsensa päiväkodissa, jos ovat itse kotona. Niin paljon juttuja jää kuulematta ja kehitystä näkemättä. En vain ymmärrä. TOISAALTA en myöskään ymmärrä ihmisiä jotka lähtevät opiskelemaan kemiaa, tai fysiikkaa tai konetekniikkaa, en ymmärrä ollenkaan ihmisiä jotka eivät pidä suklaasta tai jotka inhoavat urheilua. En ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät pitämään järjestystä yllä, JA SILTI olen yhden sellaisen kanssa naimisissa.

 

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että me olemme kaikki erilaisia. Ja kyllähän sitä äiti helpommalla pääsee kun ”ulkoistaa” lapsenhoidon. Minun puolestani tekisi mieleni ulkoistaa siivous. Eniten minua ärsyttää tuossa lapsi_päiväkodissa_äiti_kotona –jutussa se, että tästä syystä päiväkotipaikat ovat kortilla, ja niillä jotka oikeasti paikkaa tarvitsisivat on hankaluuksia saada lastaan haluamaansa päiväkotiin.

 

Jaa, pitkälle päästiin tänään. Vielä hammaspesulle:

 

Loppukevennyksenä viime viikon luontohavainto eli HIRVI, joka jolkotteli meidän takametsikössä vähän eksyneen näköisenä, ryntäsin hakemaan kameran mutta sitten se oli jo kaukana.. Sofia näki hirven ja siitä kyllä puhuttiin.