Ekan kerran elämässäni minä pidän opiskelusta. Silloin kun aloitin opintoni päätarkoitukseni oli kapinoida kaikkea vastaan. Kapinointi tapahtui lintsaamalla ja pistämällä kaikki leikiksi. Motivaation puute oli yksi suuri syy opintojen takkuamiseen: Minä en yksinkertaisesti halunnut lastentarhanopettajaksi.

Joten tässä sitä ollaan... 33-vuotiaana suorittamassa kasvatustieteen kandin tutkintoa, kun muut ikätoverit paiskivat väitöskirjojaan. Välillä ajattelen että miksi minä en voinut silloin opiskella kun opiskelun "oikea" aika oli. Toisaalta minä en olisi minä jos olisin valinnut toisin. Suurimman osan ajasta olen oikein tyytyväinen valintoihini. Ja sitäpaitsi tässähän on vuosikymmeniä aikaa jatkaa opintoja mikäli se maisterin arvo alkaa enemmän kiinnostaa. Enkä minä edelleenkään halua lastentarhanopettajaksi.

Käytännön järjestelyt hankaloittavat ihanaa opiskeluani. Lapset pitäisi aina saada "johonkin". No, tänään Huvitutti soi ja minä yritin lukea tenttiin olohuoneen lattialla yhdessä Sofian ja Antonin kanssa, Anders on nimittäin Oslossa. No, se meni sitten sillä tavalla, että Anton repi vuoroin hiuksiani ja vuoroin muistiinpanoja. Sofia taas tarvitsi Huvitutin leikkeihin aina kaveria... joten toisella kädellä pitelin Antonia pois kimpustani ja toisella tanssin Sofian kanssa. Varpailla sitten pitelin tenttikirjaa oikealla sivulla... Eipä siitä lukemisesta mitään tullut. Ensi viikolla Sofia saa menna puistotädin luo aamupäivisin, luettavaa nimittäin riittää. Mulla on 18.3. aineopintojen loppukuulustelu, johon pitäisi päntätä kolme kirjaa, joista kaksi on englanniksi. Saattaa siis olla että luen aamupäivien lisäksi myös iltaisin ja lopuksi myös öisin. Pitäkää peukkuja!