Tänään on kyyneleitä pyyhitty jumppaesityksiä katsellessa. On se voimistelu sitten ihanaa, se ei lähde selkäytimestä sitten millään. Eikä tarvitse lähteäkään. Kun tänään katselin pieniä voimistelijoita, muistin kuin eilisen päivän sen tunteen minkä saa kun tekee jotain sellaista mitä rakastaa. Olisin halunnut hypätä joukon jatkoksi; ojentaa kädet ja nilkat, kulkea ryhdikkäänä ja heittää parit volttisarjat. Sitä tunnetta ei pysty selittämään...

Toisaalta mietin, että miksi ihmeessä voin tuntea tällä tavalla vain jotain liikuntasuoritusta katsoessani... En tiedä, kuten sanoin: se on jossain syvällä minussa. (Teline)voimistelu on paras urheilulaji minkä tiedän. Lapsena/nuorena se vain minulla loppui olosuhteiden pakosta liian lyhyeen, joten ehkäpä asialle on tehtävä jotain. Onneksi nykyään olemassa on myös aikuisten telinevoimisteluryhmiä!

Sofia näyttää perineen äidin innon jumppaamiseen, mutta luulen että oma rakkauteni lajiin on niin suuri, että on parasta tehdä asialle itse jotain, ettei käy niin, että Sofia-parka joutuu toteuttamaan äidin unelmia. Sofialla saa olla omat intohimonsa ja unelmansa. Kamppailkoon hän niiden kanssa ;-)

Tässä kuitenkin kuvia tämän päivän esityksestä:

Sofian ryhmän esityksen teemana oli sirkus.

Sofia ja pellet

Mamma Mia, here I go again...