"Kuuleppas pikku pullukkainen, minä olen Matti Katikainen kun minä pompin... " Tämä "katti" on siis Sofia joka on ihan onnessaan koska saa Antonin nauramaan ääneen pomppimalla. Enkä minä voi enää kieltää edes sängyssä pomppimista kun se on mustakin niin hauskaa.. Ei siis se pomppiminen vaan se että lapsilla on hauskaa...

Me käydään aina torstaisin Kauniaisten suomenkielisen seurakunnan perhekerhossa. Se on ihan huippu paikka; lapset leikkivät hoitajien seurassa ja vanhemmat = äidit saavat henkäistä hetkisen kahvikupin äärellä. Aluksi oli hieman epäilevä kerhon suhteen koska en ole osallistunut seurakunnan toimintaan rippikoulun jälkeen. Koen kirkolliset tavat ja kirkollisen kielen ehkä hieman vieraaksi.. Olen siis tyypillinen suomalainen tapakristitty. Tämä perhetoiminta saa kuitenkin täydet pisteet, sillä vaikka siellä hieman virsiä vedelläänkin, niin uskontoa ei muuten tuputeta kenellekään. Musta tuntuu jopa hyvältä Sofian kannalta että ympärillä lentelee vähän enkeleitä ja niistä puhutaan noin rennossa ilmapiirissä. Me kun ollaan puhuttu enkeleistä vaan niinä "tyyppeinä" jotka veivät famon taivaaseen. Tänäänkin siellä kerhossa laulettiin sellaista laulua jonka sanat meni jotenkin että "Taivaan isän lähellä jokainen on suojassa" (tai jotain sinnepäin). Ajattelin että voi kun saisin jotenkin Sofialle välitettyä sen laulun tunnelman että famolla on kaikki hyvin siellä missä onkaan. Eilen nimittäin Sofia taas muisteli että famo on taivaassa ja jatkoi "mä olen suruinen". Minä kysyin että miksi, johon Sofia vastasi: "Minä olen lyönyt famoa". Huokaus. Ei kai se pieni tyttö nyt ajattele itse tehneensä jotain ja siksi famo on taivaassa... En tiennyt yhtään mitä vastata. Selitin kai jotain että ethän sinä ole famoa lyönyt... famo vaan tuli niin kipeäksi että... puuh. Toivottavasti se kerhoilu tosiaan antaa myös tukea näissä taivasasioissa.

Blogi ei muuten ole varmaankaan paras paikka käsitellä aihetta "minä ja suhteeni luterilaiseen kirkkoon"... Voi tulla väärinkäsityksiä. Joten jatketaan aiheen käsittelyä pienemmissä piireissä. Tässä tyydyn toteamaan vain että olen kyllä pyhäkouluni ja tyttökerhoni käynyt... ;-) 

No anyway, tänään kerhon jälkeen totesin itsekseni myös että kyllä se vartaistuki ja toisten samassa elämäntilanteessa olevien äitien kanssa hengailu on mahtavaa terapiaa. Kerhon jälkeen on aina jotenkin virtaa täynnä ja jaksaa taas olla parempi äiti. Ihan kun sitä rakastaisi lapsiaankin enemmän... Kai se on sitä että mielen akut latautuu. Ja saa ILMAISEKSI kahvia ja pullaa... Löytyyhän minunkin sisäisen Sulo Vilenini ;-)

"Saisinko mä sen pikku ukkelin syliin" pyysi Sofia ja sai